Tervetuloa mukaan syksyiseen maastoon!

Syksyn viimeisten valoisten iltojen kunniaksi Facondessa järjestetään syksyinen maasto. Lähdemme matkaan lauantaina 20.10 kello 14.00 ja takaisin tulemme noin kello 18.00. Matkamme taittuu Faconden upeissa maastoissa melko rauhalliseen tahtiin, unohtamatta kuitenkaan kaikkia piristäviä laukkapätkiä!
Matkaan pääsevät mukaan kaikki halukkaat tallilaiset, ala-ikäiset tarvitsevat kuitenkin vanhemmiltaan suostumuksen. Ratsastajalla tulee olla varusteinaan kypärä, säähän sopiva vaatetus sekä heijastinliivi. Hevoselta täytyy myöskin löytyä ainakin jostakin heijastimet. Tallin puolesta saamme mukaamme sämpylät sekä lämmintä kaakaota jotka Tommi tuo autolla kodalle, jossa pidämme pienen tauon ja nautimme eväät.
Osallistujien tulee kirjoittaa maastosta tarina. Tarinalle on vapaat kädet, saat kirjoittaa juuri sellaisen tarinan kuin itse haluat. Pitkän, lyhyen, runon, ihan mitä vain! Tarinat tulee lähettää sähköpostiin viimeistään 25.10 ja ne julkaistaan tällä sivulla.

Osallistuminen
Sähköpostiin 17.10 mennessä. Viestistä tulee käydä ilmi nimesi sekä ratsusi ja erityistoiveet kuten paikka jonossa tai jotakin muuta tärkeää huomioitavaa.

Osallistuneet
Joukkoa lähtee vetämään Frida sekä Selena
Mona ratsunaan Brette

Tarinat
Monan tarina:
Aah. Miten mahtavalta tuntuikaan käpertyä Faconden vintin sohvan uumeniin. Hautauduin vanhan mummoni kutomaan, kutittelevaan villavilttiin ja pitelin käsissäni höyryävän kuumaa kaakaomukia, joka lämmitti kalsean lokakuun kohmettamia sormiani ihanasti. Nyt olisi juuri sopiva hetki uppoutua paksun, punakantisen valokuva-albumini hennoille sivuille, joille olin viime päivät liimaillut sormet tahmassa kuvia tallin pikkuiselta maastoretkeltä. Olin näet ottanut reissulle mukaan hopeanhohtoisen kamerani Fridan epäileviä katseita uhmaten, sillä halusin hirveästi saada ikuistettua jokaisen hetken, enkä pelkästään päähäni!

Otoksista jotkut olivat kieltämättä aivan hullun näköisiä ja melkoisen julkaisukelvottomia, jos olin napsinut niitä vauhdin huumassa. Maisemat vain vilistivät vinhoina viiruina, eikä niistä saanut mitään selvää. Lehteilin albumia ja tirskahtelin myös semmoisten kuvien kohdalla, jotka olivat todellisia vahinkolaukauksia... sumea räpsäisy Breten jouhikarvoista kuului toden totta laajan kuvasatoni eliittiin. Mutta kummallisten taltiointien joukkoon mahtui myös muutamia helmiä! Niitä katsoessani en voinut kuin koskettaa kuvan kiiltävää pintaa sormillani ja henkäistä syvään, palaten mielessäni maastoretken tunnelmiin mieli vähäsen haikeana.

Yksi ehdottomista lempparikuvistani on heti ensimmäinen. Taustalla oranssiin ja punaisiin ja keltaisiin lehtiin pukeutuneet puut loistivat kuulaan syysauringon paisteessa, sänkipelto hohkasi kullankeltaisena ja jokunen kynnetty maa loi tumman synkän kontrastin. Kaiken keskipisteenä oli kuitenkin kaunis kaunis Brette. Sen vastaharjattu karva kimalsi ja säkenöi ja hevosen korvat sojottivat innokkaina pystyssä. Sen jalat olivat aavistuksen haarallaan ja kielivät tamman malttamattomuudesta. Se olisi halunnut lähteä matkaan saman tien eikä odotella enää hetkeäkään Fridan suusta kajahtavaa lähtömerkkiä! Puoliverinen näytti kerrassaan komealta päällään kiiltävä yleissatula, punainen satulahuopa, tyylikkäät suitset, neopreeniset sähäkänpunaiset maastosuojat ja jokaiseen jalkaan käärityt kirkuvat heijastinnauhat.

Kenties suloisin otos on se, jonka alareunassa näkyvät Breten töpöt korvat aivan tättärää, ja yläpuolella timmi lihaksikas hevosen takapuoli. Se oli peitetty kuninkaallisen sinisellä ratsastusloimella, ja vaikkei upean rautiaan häntään oltukaan kiedottu punaista rusettia potkimisesta varoittamaan, pysyttelimme Breten kanssa silti visusti kaukana tuosta takamuksesta. En halunnut ystäväni saavan kaviosta pehmoiseen turpaansa. Ja edessä niuhottava yksäri Netta jos kuka vaikutti happamuudessaan semmoiselta hevoselta, joka saattaisi kiukustuessaan vaikka satuttaa toista vahingossa tai ei. Breten selkään en ollut laittanut loimea suojaamaan kelin kirpeydeltä, sillä uskoin sen pärjäävän vielä ilmankin. Ja koko reissumme ajan Brette kyllä vaikutti hirmu tyytyväiseltä, eikä lainkaan palelevaiselta. Minulle tuli valtavan hyvä mieli myös siitä, ettei tamma lähtenyt vaellukselle pahantuulisena ja vastentahtoisesti, vaan suhtautui kerrankin ajatukseen maastoilusta suopeasti.

Kolmas kuvasuosikkini on häivenen verran tärähtänyt. Siinä ei näy kuin Breten ojentunut etukoipi ja viiletyksessämme viuhuvaa maata. Me laukkasimme kauhean lujaa! Frida johti piiitkää letkaamme henkeäsalpaavan nätin Selenan selästä, ja kun hän kiljaisi ilmoille käskyn laukata, meinasi Brette singahtaa sen siliän tien menemään. Se paahtoi varmaan niin lujaa kuin vain vahvoista jaloistaan pääsi, ja puski eteenpäin tuulta vasten biisonin lailla. Tai aroilla varttuneen mustangin. Jytistimme eteen koko ratsukkojengimme voimin niin, että kuivunut niitty vain kumisi ja tanner tömisi. Jos meitä aavan aukean laitamilla alun perin tuijottikin uteliaiden metsänelävien silmäpareja, niin ne kyllä karauttivat karkuun laumalaukan alkaessa. Brette pysyi suunnattomasta innokkuudestaan huolimatta kuitenkin vaivattomasti vanttuissa vaikka seisoin vieläpä kevyessä istunnassa koko kiidon alusta loppuun, eikä neiti koettanut voittaa edellä nelistäviä tai ryöstäytyä hallinnastani. Takana tömistävä, tajuttoman hellyttävän ja sympaattisen oloinen yksityishevonen Bambi taas vaikutti aivan vallattomalta, eikä olisi millään suostunut pysyttelemään perässämme. Se hypähteli välillä ilakoivia sivuloikkia niin, että ratsastaja Jennan piti tuon tuosta komentaa sitä hieman tuimemmin.

Laukan jälkeen edessä oli kiipeilyä. Otin kuvan siitä, kun pitkä jono hevosia ja ratsastajia nousee jyrkkää kallionkielekettä ylös. Minua totta puhuen pelotti. Monen monta kertaa Hevoskuiskaajan katsottuani kohtaus ylämäessä sattuvasta ratsastusonnettomuudesta oli syöpynyt mieleeni niin elävästi, että olisin mieluusti melkeinpä jättänyt koko osuuden välistä. Mutta päätin kerätä kaiken rohkeuteni ja ohjata uljaan mustani Neten vanavedessä polulle, joka yläilmoihin vietti. Nojasin koko nousun ajan voimakkaasti eteenpäin antaen Bretelle lähes kokonaan pitkät ohjat ja siten mahdollisuuden etsiä kavioilleen niin tukevat jalansijat kuin suinkin. En halunnut sen kompuroivan ollenkaan. Kyhmyisimpien juurakoiden kohdalla kyllä suljin silmäni tiukasti kiinni kauhusta kankeana, aivan kuin se olisi muka jotenkin auttanut menoa. Brette ei kuitenkaan ollut juurista moksiskaan, vaan asteli yli kuin vuoristossa syntynyt ja tuntui suurin piirtein turhautuvan ratsastajansa jännittyneisyyteen. Kallion päällä huokaisin silti helpotuksesta ja pyyhkäisin tuskastuneita hikikarpaloita otsaltani. Viuh, se oli ohi ja me elossa!

Mäen päällä odottikin onneksi hymyilyttävä palkinto. Paitsi sanoin kuvailemattomat maisemat hienoihin metsiin ja pelloille ja sinne tänne ripotelluille pienille järville, tarjosi urhea kapuaminen näkymät kodalle! Se oli pystytetty kallion laelle, neljän jykevän lehtipuun huomaan. Minulle tuli kodasta mieleen aivan Nuuskamuikkusen mökki, ja suorastaan kuulin huuliharpun soivan raukeasti lähestyessämme intiaanien kotikoloa muistuttavaa laavua. Evästauon ikuistin hulvattomaan kuvaan, jossa Brette koettaa syödä evässämpyläni välistä luiskahtanutta salaatinlehteä. Omituinen ruokavalio tuolla hevosella. Kupillinen suklaista kaakaota ja herkullisesti juustolla sekä kasviksilla täytetty ruispala tekivät kyllä terää, ja tunsin kohta olevani kuin uusi ratsastaja taukoa edeltäneen uuvahtaneen versioni sijaan! Paussi oli tärkeä myös hevosille, sillä ne saivat sen ajan naukkailla suussa sulavia maistiaisia Tomin tuomasta heinäkasasta ja ennen ratsaille nousua vielä juotimme kaikki hevoset.

Viimeisenä suosikkikuvieni joukkoon ylsi kuva, joka paljastaa Faconden kapeista metsäteistä ylivoimaisesti komeimman ja tunnelmallisimman. Reitin pohja oli paikoin niin rankkojen sateiden pehmentämä, ettei sillä suoruudestaan ja tasaisuudestaan voinut edetä kuin rauhallisessa käynnissä, mutta tällä kertaa se ei haitannut. Ihastelin nimittäin täysin siemauksin kaikkea sitä, mitä näin. Puut kasvoivat vieri vieressä ja ne olivat syvän tummia kuusia, joiden raskaat salamyhkäiset oksat roikkuivat välillä niin matalalla, että niiden neulaset olisivat vähintään raapineet samettisen kypäräni pintaa elleivät jopa naamaani, jos en olisi kumartunut Breten kaulalle. Tien pientareilla katkeilleen ja syksyn rusentamien heinien seassa sammalesta tupsahteli siellä täällä sieniä. En tunnistanut niitä tai kokenut suunnattomia himoja heittää niitä pannulle, mutta minusta ne näyttivät niiin söpöiltä muuten vain. Oli aivan kuin ratsastaisimme fantastisen sadun poikki. Ja tässä kohtaa minut muutoinkin salpasi aivan pakahduttava tyyneyden tunne! Semmoinen, että kaikki oli hyvin, ja oloni Breten natisevassa nahkapenkissä parempi kuin aikapäiviin.

ETUSIVU | HEVOSET | ESITTELY | TOIMINTA
Webdesign © Pirdila     Faconde on virtuaalitalli!